You are currently browsing the monthly archive for February 2010.

Ehdimme vihdoinkin vierailulle Aucklandin eläintarhaan. Odotukset olivat kovat. Otso halusi nähdä gepardin, Oona norsun ja Elmo kilpikonnan. Kaikkien toiveet toteutuivat ja paljon muutakin nähtiin. Eläintarha on sopivan kokoinen ja viihtyisä runsaan kasvillisuuden ja hienojen istustusten ansiosta. Ja eläimistä kertovat kyltit olivat hauskoja ja kiwi-tyyliin humoristisen karskeita. Esimerkiksi punapyllypaviaaneista kerrottiin, että kerran kuuukaudessa naaraspaviaanien pyllyt pamahtavat punaisiksi. Meistä ihmisistä näky ei ole kovin miellyttävä, mutta paviaaniurokset tulevat moisesta ihan villeiksi.

Oona ja norsu

Meille kaikille ehkä mielenkiintoisin uusi tuttavuus oli seuraavanlainen elän. Se on märehtijä, mutta erittäin taloudellinen sellainen, sillä se syö vain puolet siitä määrästä, mitä esimerkiksi lehmä. Sillä on valtavasti massaa, mutta se ei kuitenkaan pysty kellumaan. Se osaa heiluttaa molempia korviaan eri suuntiin ja voittaa nopeimmankin pikajuoksijan kilpajuoksussa.  Ja hengitys haisi hiukan pahalle, totesivat lapset.

Arvaa kuka olen?

 Ja illalla kovan kävelyn jälkeen oli mukava palata veneelle lepäilemään. Kiitos Temen, meillä on taas uutaa luettavaa.

Fedja-setäkin pitää kovasti eläimistä.

Toinen syy jännittämiseen menneellä viikolla oli sykloni Rene, joka viikonloppuna ylitti Tongan saarivaltion. Paikka oli meille tuttu, sillä vietimme muutaman kuukauden Vavaun paratiisisaarilla viime vuoden lopulla. Suurin osa cruising-tutuistamme lähti Uuteen-Seelantiin tai Australiaan hurrikaanikaudeksi, mutta muutama vene jäi Vavaulle, Neiafun satamaan.

Seurasimme sääkartoista syklonin etenemistä ja arvioita siitä, mihin suuntaan se lähtisi kääntymään. Tongalta tuli niukasti tietoa, sillä sähkö- ja puhelinlinjat olivat vaurioituneet. Vasta nyt, vajaan viikon kuluttua, on alkanut tulla blogitietoja tilanteesta ja näyttäisi, että pahimmilta vaurioilta on selvitty. Paikallisille vahinkoa on syntynyt pilalle menneestä sadosta, mutta onneksi henkilövahinkoja ei tullut. Ja lähes kaikki veneetkin pysyivät kiinni poijuissaan.

Tutkimme lasten kanssa miten hurrikaani syntyy ja kirjastosta löytyi mielenkiintoinen sääilmiöiden demonstraatiot-kirja. Hurrikaanin silmässä eli ytimessä on pieni alue, jossa ei tuule ollenkaan. Sykloni Reneen silmä oli ylittänyt Vavun, jonka aikana n. 2 tuntia oli ollut täysin tyyntä. Ihmiset olivat vaellelleet kaduilla ja  lapset uineet satamassa. Silmän molemmin puolin oli tuullut hurrikaanin voimakkuudella, puuskissa 125 solmua. Kaikenkaikkiaan myrskytuuli oli puhaltanut Vavaulla yli vuorokauden.

Tutkimuksia siitä, miten hurrikaani syntyy.

Tutkimuksia siitä, miten hurrikaani syntyy.

Tällä viikolla jännitettiin. Seurasimme innokkaina America’s Cup -kilpailua, jossa kisasivat kaksi valtavaa teknovenettä, Larry Ellisonin BMW Oracle -trimaraani ja sveitsiläinen Alinghi- katamaraani. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kahden osakilpailun jälkeen Larryn vene selvisi voittajana. Salainen ase oli ilmeisesti uusi, huipputekninen siipi-purje. Joka siis on enemmän lentokoneen siipi kuin varsinainen purje.  Isopurjeen tilalla on valtava, 68 metriä pitkä siipi, joka on kaksinkertainen kooltaan verrattuna esimerkiksi Boeing 747 lentokoneen siipeen. Nämä uudet teknoveneet, jotka muistuttavat enemmän hämähäkkiä kuin purjevenettä, kulkevat parhaimmillaan yli 40 solmun vauhtia. Vaikka Ellisonin vene voittikin, en usko, että uusi siipimalli tulee ihan heti yleistymään cruising-veneissä, ei ennen kuin keksitään miten siipipurje saadaan laskettua alas mastosta.

Ja mitä ikinä tapahtuukin, niin Otso rakentaa siitä legomallin. Niin myös Ellisonin siipiveneestä syntyi hieno pienoismalli.

Ja miksi into oli niin suuri täällä Uudessa-Seelannissa selittyy sillä, että kisamiehistöstä kymmenkunta oli kotoisin Uudesta-Seelannista. Ja erityisesti voittajaveneen kapteenina toimi paikallinen purjehtijakuuluisuus ja olympiavoittaja Russell Coutts.

Sain läksiäislahjaksi töistä pingviinipalapelin ja saatesanoin, että jos tällaisia alkaa näkyä horisontissa, navigointinne on mennyt pahasti pieleen. Eilen kuitenkin Nanean kylkeä koputteli pieni, liikuttava pingviini, jota lapset luulivat ensin sorsaksi.  Näyttäisi siltä, että olemme tällä hetkellä maailman äärissä.

Uudessa-Seelannissa asustelee itseasiassa melko monta pingviinilajia. Täällä on tavattu 17 pingviinilajia, joista 6 elää ja lisääntyy saarella. Jopa Kuningaspingviinin on joskus tavattu eksyneen Eteläisille saarille.

Tämä meidän uusi tuttavuutemme oli Sininen pingviini (Blue Penguin), joka on pienin, mutta äänekkäin pingviinilaji. Se on siniharmaa ja valkoinen masun alta, vain 25 cm pitkä ja painaa kilon verran. Sitä on vaikea havaita, koska se tulee maihin vain yöllä. Ja sukeltaakin se osaa ihan mainiosti, noin 10-20 metrin syvyyteen se sukeltaa etsimään kalaa, kalamareja ja pieniä katkarapuja.

Blue penguin

Vilahtiko tuolla ruokaa?

Onni potkaisi, kun saimme toteutettua vielä yhden toiveen joulupukin lahjalistasta. Löysimme viikonloppuna Waiheken paikallislehdestä ilmoituksen myytävänä olevasta pienestä Spectra -purjejollasta. Vene oli erittäin edullinen ja kauppias toi sen meille kotiinkuljetuksena suoraan Little Oneroan rannalle.

Koko kolmikko menossa

Seuraavat päivät ovatkin lapsilta kuluneet tiiviisti purjehtiessa, jopa koulua jouduttiin hieman lykkäämään maanantaiaamuna, kun Otso heti silmät avattuaan hyppäsi jollaan. Otso kertoi, että opin päivässä enemmän purjehduksesta kuin Nanealla kokonaiseen vuoteen. Kun kallistelee, niin pitää heti tasapainottaa itseään toiseen suuntaan ettei kaadu. Veneessä on kaasu, niinkuin moottoriveneissäkin. Se on se yksi ainoa naru (isopurjeen skuutti), josta kun kiristää niin tulee kaasua ja kun löysää, niin vauhti hidastuu. Oonaa ja Elmoa vähän pelotti, kun mentiin ja kallisteli, mutta mä vaan rauhallisesti sanoin niiille, että nostetaan tuuleen, niin ei enää kallista. Huomenna olisi kiva, jos olisi muita jollia, niin voisi vähän jo kisata.

Otso menee jo varmoin ottein.

Otso ohjaa ja Elmo "kaasukahvassa".

Ja sitten tuli pläkä.

Lasten puuhailu vesillä on ilmeisesti sen verran hellyttävää puuhaa, että jopa eräs pariskunta tuli antamaan meille yhteystietonsa, jos haluamme joskus tulla oikeaan talooon nukkumaan, niin olemme tervetulleita heidän vieraikseen. Mukavaa ja ystävällistä porukkaa nämä kiwit!

Auckland, jota kutsutaan myös purjeiden kaupungiksi (City of Sails), vietti maanantaina syntymäpäiväänsä. Sen kunniaksi päätimme vierailla kaupungin näyttävässä Voyager -merimuseossa .  Museolle on helppo suunnistaa. Se sijaitsee keskustassa, aivan sataman vieressä ja museon edustalla on suunnaton kilpavene, jonka masto kohoaa korkeuksiin. (Toimii muuten samalla täkäläisenä joulukuusena. Joulupallot koristavat vieläkin mastoa.)

Museon kokoelma koostuu Uuden-Seelannin merihistoriasta, alkaen Maori-kulttuurin veneistä kauppalaivojen tuloon sekä sitä kautta nykypäivän kilpapurjehdukseen. Kiinnostava kokemus suomalaiselle oli astua museon ensimmäiseen kokelmahuoneeseen, joka esitteli pääasiassa suomalaisen laivanvarustaja Gustaf Eriksonin purjelaivoja. Esillä oli erityisesti nelimastoinen teräsparkki Pamir, joka takavarikoitiin Eriksonilta vuonna 1941 sotasaaliiksi. Selitys taulussa kertoi, että vaikkakin Suomi oli puolueeton maa, oli se saksalaisten miehittämä, ja siten käytännössä vihollisvaltio. Pamir seilasi Uuden-Seelannin lipun alla kahdeksan vuotta, jonka jälkeen se luovutettiin takaisin Eriksonille.

Ankkurin nosto -tuttua puuhaa.

Erityisen kiinnostavaa museossa oli kilpapurjehdusosasto, sillä Uusi-Seelanti onnistui ensimmäisenä ulkomaalaisena valtiona voittaa kuuluisa amerikkalainen America’s Cup -purjehduskilpailu vuonna 1995. Black Magic- veneen suunnittelu ja rakentaminen oli iso ponnistus pienelle valtiolle ja voitto oli merkittävä myös uusiseelantilaisten itsetunnolle. Tärkeä ja kuuluisa purjehdushahmo täällä on kilpapurjehtija Sir Peter Balke, joka voitti kaksi Whitbread Round the World -kisaa sekä oli keskeinen hahmo America’s Cupin toteutuksessa ja kilpamiehistössä.

Purjehdusta simuloiden

Point of sail - veneen kurssi suhteessa tuuleen.