You are currently browsing the monthly archive for March 2010.

Vietimme viikonlopppuna Otson, Oonan ja Elmon yhteisynttäreitä. Kylään Nanealle oli kutsuttu Libertasilta Juha ja Taija, sekä Wangareista saapui vierailulle ruotsalaispurjehtijaystävämme Leo. Tarjolla oli hodareita ja kunnon perinteistä kermakakkua. Lahjat olivat mieluisia ja veneeseen sopivia: kirjoja Suomesta mummilta ja vaarilta, xylitol-purkkaa, Uno-pelikortit, ja Elmolle Spiderman rooliasu. Leon lahjat olivat löytyneet pilailukaupasta, sisältäen limaa, hajupommeja ja pippurisia hammastikkuja. Pienet synttärisankarit kiittävät kovasti lahjoista ja onnitteluista. Aamu-uutisista luimme, että joku oli ryöstänyt pankin Spiderman-naamioon pukeutuneena…

Synttärivieraat Nanean kannella

Elmo ja taskulaskin

Kakku, jossa 8+6+4 kynttilää

Puhallus

Hajupommi

According to an article I read recently, writing about Obama increases the rate of viewers of a magazine or a web site by 50 percent. So we play along…

The Obama health act is difficult to analyze without knowing truly the conditions in US. For a finn, it sounds like a good idea to ensure that everyone has rights to proper medical care – if that has not been the case so far.

We witnessed an accident in NZ (nothing to do with Obama), in which a maori lady was dangerously burnt by boiling oil when the oil that she used for making donuts fell on her. Her family tried to give instant care by pouring water on her from garden hose but the pain she suffered was devastating. Not been able to help made me very sad and angry. Watching the family to bring kids inside away from patient and their efforts to support her mentally were heart breaking.

As we moved away I noticed two St. John’s Ambulances about 100 meters way from emergency scene and one nurse drinking coffee with her friend next to it. I asked weather they knew that their help is very much needed nearby and she said yes and recommended me to mind my own business.

Afterwards, in the bus I was thinking what happened and why. I believe that the maori family decided not to ask for professional help but eat the pain and save the money. That tells me that it is not so easy to assess the situation in other cultures and policies…

In Finland, the propable cost for person without insurances would have been few hundred dollars. Naturally, the tax payer would have payed 90 – 95 percent of the costs. I believe that in this kind of damage, the best possible plastic surgery would have been covered from the tax payers pockets. However, the decission for care would have been left to doctor to assess. In some cases, we have had problems when doctors start to confuse their role and acting as judge by starting to think if the patient really deserves the possible care.  

Other difference in favour of Finland is that the Ambulances are typically driven by firemen, so they are fast to arrive and generally the best possible men or women we can put to emergency site of any kind – but they do not make business.

I do not have first hand experience in healt care in NZ, but can assume that business wise the structure follows US model. At least, the ambulance was from the same company that treated Johanna in California after our sailing accident.

The ambulance and hospital costs in US we happen to know because they were charged from us via credit cards and we were able to get refund from our travel insurance.  The ambulance cost was 1500 dollars and the whole operation cost roughly 10 000 dollars.

We assume that the proper treatment of the maori lady would have caused atleast the same level of costs. In these circumstances, it becomes clear that decission making in emergency site can be very thrustrating. I think, it would serve everybody’s interest to ensure that everyone has insurance and ambulance personnels can work to offer best possible care based on medical knowledge instead of complex financial reasoning.    

In an effort to understand the US system a bit better we need to get back to our accident and see the other costs created. 

The US tax payer paid all the costs related to US Coast Guard and Ventura Fire Department when we had the accident on sea. One can imagine what does it costs to send an airplane and a helicopter to 400 NM trips to stormy seas and take care of us when sailed back to California. We were never able to compensate anyway the help both of these top professional organisations gave to us – crazy finns sailing far from our home land – and we do not know the real costs but can imagine the magnitude.

We contacted USCG for medical assistance to assess the severity of Johanna’s head damage and inform them about the situation. In other words, I was not able to make clear decission by myself what should be the best action in that situation but wanted to see if they would have a better solution that we had.

I discussed with USCG using satellite connection but naturally it was very difficult to them to say anything without seeing the patient. On the other hand, I told them that Johanna is not willing to leave the vessel without kids. I believe that they understood all the time, that getting kids to helicopter in those conditions would have been the last call.  

In the end, we can see that we were lucky and head injury was not critical – Johanna has a tough head. But if we would have been unlucky and Johanna would have lost her consciouness while at sea –  we would have been regretting if we would have not started the operation early enough. For us that it is still the most important thing when we think what to do in the future if some thing like this happens.    

If I think again the possible decission making scenarion in emergency in both of these cases,  I believe that we need to offer our health and emergency professionals working environment where they do not need to consider the costs but can work to offer best possible care for their patients – no matter if they have insurance or not. Otherwise, their job becomes so cruel that their mental strength will be in test. 

America’s Cup -pokaali saapui tänään Uuteen-Seelantiin Mr. America’s Cupin eli BMW Oraclen CEO OBE CBE Russell Coutsin mukana. Aito pytty Louis Vuitton kuljetuslaatikoineen on erinomaisessa Voyager merimuseossa nähtävillä kolme päivää . Menimme  siis jälleen museoon, koska meillä oli muutakin asiaa Viaduct laitureille (ja ilmaiset liput).

Aucklandin merimuseon yhteydessä on turisteilla mahdollisuus päästä kokemaan kilpapurjehdusta aidolla America’s Cup veneellä. Emme olleet moista kallista retkeä edes harkinneet, kunnes eräänä päivänä lapset hommasivat meille liput purjehdukselle. Otson, Oonan ja Elmon kiipeilyt, ym. venemanooverit olivat kiinnittäneet kipparin huomion ja saimme kutsun mukaan purjehdukselle.

NZL 41 vauhdissa Aucklandin edustalla.

New Zealand 41 kilpavene on alunperin japanilainen vuonna 1995 rakennettu America’s Cup vene. Urbaanin legendan mukaan vene oli nopein, mutta tipahti pois finaalista, koska miehistössä oli japanilaisia, australialaisia ja kiwejä – eikä aussien ja kiwien välille löytynyt yhteistä kieltä!

Parin tunnin purjehduslenkki oli hieno kokemus lapsille ja aikuisille. 18 solmun tuulessa vene kulki 11 solmua vaikka ison nostin jäi löysälle. Genaakkerin tehokkuus ja helppous sai täydet pisteet myötätuuliosuudella. Kevlar -isopurjeen ja -fokan trimmit olivat lievästi sanottuna epätäydelliset, mutta yli kymppiä mentiin vastatuuleenkin purjeet lepattaen. Taustalla Ruotsi ja Iso-Britannia kävivät ihmeellistä match racea Louis Vuitton Cupissa lähes samanlaisilla veneillä. Miehistöissä tosin oli eroa, vaikka kyllä kisoissakin melkoisia virheitä tehtiin. Suosittelen hienoa virtual eye -tapaa seurata kisoja.  http://www.louisvuittontrophy.com/gallery/virtualeye.php   

Elmo kölin trimmiperäsimessä ja Otso ruorissa.

Oona: Me oltiin Americas Cup veneessä ja sitten me oltiin museossa, jossa oli paljon america’s cup veneitä ja yksi iso hieno pokaali, joka annettiin Peter Blakelle. Ensiksi Otso sai ohjata. Ja sitten iskä ja toiset ihmiset kahvigrindereillä vähän kiristi purjetta ja nosti spinaakkeria. Mutta minä en halunnut ohjata. Sitten kun oltiin lähellä satamaa, niin kapteeni sanoi, että menkää perään, sieltä näkee kaikkia veneitä. Sitten me mentiin perään ja sitten se salaa kääntyi ja laittoi hirveän kaasun, niin että me kastuttiin.

Elmo: Sitten kaikki kastu ja Elmo kastu hirveen paljon ja sitten minä itkin vielä ja minä hyppäsin mastoon (lue äidin syliin). Ja sitten mentiin laituriin ja vaihdettiin vaatteet ja sitten mentiin kotiin, minkä nimi oli Nanea.

Onetangin hiekkarannalla, Waihekella on jo sata vuotta sitten järjestetty leikkimielinen rantaralli, jossa kulkupelit ovat vaihdelleet vuosien saatossa. Aluperäinen kisa käytiin tietysti hevosilla, mutta nykyisin menopelien lisäännyttyä lajivalikoima on tullut myös runsaammaksi. Tänä vuonna kisaan osallistui hevosten lisäksi traktorit ja ns. Sealegs-kumiveneet, jotka kulkevat sekä maalla, että merellä.

Ranskalainen ystäväperheemme Snorre, Caroline, Milan (4), ja Joalina (1) Wangareista olivat meillä kyläilemässä ja päätimme tutustua heidän kanssaan tähän perinteikkääseen ja suosittuun tapahtumaan. Rallien lisäksi rannalla oli kaikenlaista muuta tapahtumaa hiekkalinnan rakennuskisasta köydenvetoon. Ja tietysti ideana oli, etta kaikesta sai lyödä vetoa. Aikoinaan vuosisadan alussa kisat kiellettiin, koska viranomaiset olivat huolissaan siitä, että kansa tuhlaa kaikki rahansa vedonlyöntiin. Asenteiden muututtua 80-luvulla paikallinen pubinpitäjä sai kisat elvytettyä ja tapahtumasta on tullut hyvin suosittu perhetapahtuma.

Otson silmät loistivat, kun ensimmäisenä lajina oli traktorien rallikisa. Tätä lajia voisi suositella sinne meille Suomusjärvellekin.

Vauhdin huumaa!

Elmo, Milan, Otso, Oona ja Jussi tarkkana katsomossa.

Seuraava laji oli tyttöjen suosikki, eli hevoskisat. Osallistujien, niin hevosten kuin ratsastajienkin ikä ja koko vaihtelivat. Nuorten sarjassa voittaja löytyi yllättäen pienimmästä päästä. Verkkaisempaa menoa löytyi pienten ponien ravikisasta.

Pikkuponien ravikisat!

Ja lopuksi aikuisten menoa.

Ja sen jälkeen täytyy tietysti vielä päästä itse kokeilemaan hevosilla kirmailua.

Elmo ja Oona -ponit laukkaa.

Joalina huilaamassa

We finally got the chance to meet up with our French cruising friends Olivier, Carmen, Arthur and Zoé from Taugul. Taugul family flew from Sydney to New Zealand and had been travelling from South Island to Auckland for three weeks. Last weekend’s tsunami warning tried to keep us apart, but finally when the alarm was off, we ended up at the Oneroa beach for a barbeque. Our extended beach “kitchen” provides excellent facilities for catering friends, although I’m always a little bit nervous when cooking for French, since they really appreciate good food. Anyway, we had a lovely lunch at a sunny afternoon catching up on news and discussing about New Zealand wines.

Carmen, Olivier, and Jussi

Later next week we got an dinner invitation to Taugul’s place, The family was staying at a nice camping site near Auckland. We again grilled and enjoyed a lovely dinner. We got into a lively discussion about our future plans that we lost the track of time. At 21.30 a voice from a camper van shouted: “Quiet, please!” So quietly we sneaked back to the cabin feeling a bit like a group of teenagers.

Otso, Oona and Elmo enjoying Zoe's company.

Heräsimme sunnuntaiaamuna Nanean kyljestä kuuluvaan koputukseen: “There is a Tsunami warning.” Naapuriveneen ystävällinen kippari ajatteli tiedottaa lähtiessään. Avasimme unenpöpperöisinä VHF -radion ja kuuntelimme ohjeita. Chilessä tapahtuneen maanjäristyksen takia oli odotetavissa, että tsunami saattaisi saapua myös Uuden Seelannin itärannikolle.

Nostimme ankkurin ja lähdimme ulos lahdelta, syvempään veteen. Aalto on  vaarallinen vain rannikolla. Tsunamin ennustettiin saapuvan Aucklandiin noin  klo 11, yli 15 tuntia maanjäristyksestä.  Satoja veneitä näkyi horisontissa pyörivän joutilaana ja odotellen mahdollista aaltoa. Ohitimme erään purjeveneen, jossa kippari soitteli ajankuluksi kitaraa.

Rento kiwi kitara kainalossa.

Puolenpäivän aikaan, kun mitään ohjeita tai ilmoituksia ei enää tullut, päätimme palata takaisin Oneroan rantaan, sillä meille oli tulossa vierailta. Taugul-katamaraanin ranskalaisperhe oli tulossa tapaamaan meitä. Olimme nähneet heidät viimeksi Vavaulla, Tongalla ja olimme  malttamattomia pääsemään päivittämään kuulumisia.

_________________________________________________________________________________________________

Ja vielä oikea ratkaisu eläintarhakysymykseen, jos et jo arvannut, mistä eläimestä oli kyse.

Virtahepo